Elämää pari vuotta sitten

"29.1.2013

Liian täydellistä muotoa lähdin taas hakemaan. Miksi pelkkä tyhjä sivu ei riitä? Miksi sen pitäisi olla valmis päiväkirjapohja, blogi tai itse aseteltu pohja? Päädyin tähän. Muuten en täydellisyydentavoittelultani muuta ehdi. Vaikka, mitä minun nyt sitten pitäisi ehtiä?

Eilen sain sairaslomatodistuksen käteeni. Poden edelleen syyllisyyttä, kun en ole töissä. Päivän töissä oli jo kaipailtu minua.

Aamulla oli kello soittamassa, että veisin pojat päiväkotiin. Mies oli illalla sanonut menevänsä vasta myöhemmin töihin.  Hän meni kuitenkin jo kahdeksaksi. Minun tuli kiire saada pojat matkaan.

Kokoajan on kireä ja jännittynyt olotila. Pelkään, että jotain tapahtuu. Olen varuillani. Huomenna selviää, kuinka selviämme laskuista. Oli pakko laittaa miehelle viestiä, kuinka päivä menee. Tekstin sävystä luen hänen olotilojaan ja osaan valmistautua kotiin tuloonsa.

3.2.2013

Olen lopenuupunut. Kävin pitkän, aika monologisen, keskustelun miehen kanssa. Hän ei tiedä aikooko jatkaa lääkitystään vai ei. Ei osaa sanoa tästä hetkestä eikä tulevaisuudesta. Totesin hänen olevan mielestäni huonosti motivoitunut saamaan apua ja hoitoa. Nyt hänelle on niitä kumpaakin tarjottu, mutta hän ei ole ilmeisesti valmis niitä vastaanottamaan. En osaa sanoa, miten suhtautua tähän. Positiivissävytteistä suhtautumiseni ei kuitenkaan ole.

Tunsin tänään muutenkin suunnatonta epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavaa vihaa. Mikä oikeus miehelläni on ollut tietoisesti loukata minua niin kuin on loukannut? Hän vastasi, että on vaan ollut niin vihainen. Kysyin myös niistä tilanteista, kun hän ei ole ollut suuttunut minuun ja kuitenkin on tieten satuttanut minua. Hän ei pystynyt vastaamaan minulle mitään. Sanoin suoraan, etten näe kuin yhden asian: Hän asettaa itsensä ja oman hetkellisen nautintonsa minun edelleni. Voinko luottaa, ettei näin ole jatkossakin. Vastauksena: ”Luotat, mihin luotat!” Toisaalta ihan hyvä vastaus. Miksi lupaamaan mitään, mihin ei itsekään usko. …pettymystä tuovat tyhjät lupaukset.

Sanoin taas paljon. Kerroin tuntemuksestani, että olen hänelle enemmän äiti kuin vaimo. Koen minulla olevan kolmen sijasta neljä lasta. Käytin esimerkkinä hänen ”eipäs juupas –väittelyitään” lasten kanssa. Sanoin, ettei aikuinen asetu väittelemään lapsen tasolle. Sanoin myös tekeväni itse virheitä ja menettäväni malttini välillä ihan mitättömistäkin asioista. Puhuin myös valheista ja epäsuorista valheista. Hän tietää tehneensä sitä yhtälailla kuin minäkin tiedän hänen tehneen sitä. Pyysin häntä lopettamaan sen. Sanoin, ettei se johda mihinkään.

En tiedä oliko keskustelusta mitään hyötyä, mutta kovin vahvaa kuvaa se ei hänen elämänsä perustasta antanut. Väitti, ettei deittisivustoilla ole paljon ollut. Toiset puhuvat jotain muuta. Tuntuu kuin mieheni olisi kala, joka pyristelee vedestä nostetussa verkossa haukkoen ilmaa kiduksiinsa.

4.2.2013

Pojat on viety pari tuntia sitten päiväkotiin ja isäntä yhdeksäksi töihin. Kuuntelen musiikkia ja yritän antaa tunteille tilaa.

Nukahdin.

Nyt yritän ryhdistäytyä ja mennä käymään kirpputorilla. Katson lapsille monoja, suksia ja sauvoja. Näillä edetään. Reilun tunnin päästä haen isännän töistä.

6.2.2013

Posti tulee. Mitähän tuo tuonee tullessaan? Jotain yllätyksiä? Hmm! En välittäisi niistä kovin. Yllätyksellisyyttä ja toisaalta yllätyksettömyyttä on ollut riittämiin. Kaipailen sitä ihanaa tunnetta, kun on edes hetkittäin onnellinen. Pieniä pisaroita onneksi on, mutta muuten on elämä kuin olisi sotatila julistettu ja kaikki odottavat sydän syrjällään yli lentäviä pommikoneita paetakseen jokainen omaan suojaansa. Toisaalta itse pommitus on helpompi kestää kuin sen jatkuva pelkääminen ja varuillaan olo.

Minulla on vielä kolme viikkoa sairaslomaa jäljellä, mutta nyt jo huomaan miettiväni, kuinka töihin paluu onnistuu.  En onnistu edes sairaslomalla nollaamaan stressitasoa. Armollinen olen ollut sillä kohden, että en vaadi suuria suorituksia. Pienetkin suoritukset ovat tarpeeksi raskaita.

Mitä minä tässä hetkessä sitten ajattelen? Orastava ahdistus piilee jatkuvasti pinnan alla. Ajatukset ovat tahmeaa massaa. En saa niistä kiinni. Jotain on kuitenkin tapahduttava, sen tiedän. Rakennan pojille kotia heidän omaan huoneeseensa. Muutoin koti on enemmän tai vähemmän varasto. Vaatteita on kaikkialla odottamassa kirpputorille menoa.

Välillä saan tarmonpuuskan ja teen jonkin projektin. Viimeistään seuraavana päivänä lankeaa lasku maksettavaksi; maksu väsymyksen muodossa. Haluaisin vain upottaa ajatukseni pumpuliin ja kuunnella tasaista kellon raksutusta.

Mieleni janoaa vastauksia, selkeitä vastauksia, joiden varaan voisi rakentaa päätöksiä. Tämä hyllyvä suo ei tarjoa varmaa jalansijaa yhdellekään päätökselle ja vain tuurilla löytää sumun keskellä oikean reitin kulkea. Minun kohtaloni? Kullekin annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa? Tiedän olevani vahva, mutta nuorallatanssijaksi en koskaan haaveillut ryhtyväni enkä syöksyväni rintaman etulinjaan. Toisaalta älykkyydestä on hyötyä vain sodassa, joten kai tämä on minulle valittu reitti.

Päivä on kääntynyt iltaan. Lapset leikkivät tänään suihkussa ja tekivät ompelukuvia. Arvasin, että pitävät niistä. Tytönkään kanssa ei suurempia riitoja ole tarvinnut käydä.  Mielenkiintoista kyllä. Huomiselle olen kaavaillut pyykin pesua ja ruokailua äitini kanssa. Pojilla on luistelua päiväkodissa. Katsotaan kuinka herrojen käy.

7.2.2013

Väsyttää ihan hurjasti. Alkupäivästä luulin, että jaksan tosi hyvin tehdä kaikenlaista. Yliarvioin voimavarani. Pesin pari koneellista pyykkiä, kävin kirpputorilla, kaupassa ja äitin luona syömässä. Ajoin hakemaan isäntää töistä. Jäin kyydistä keskustaan ja kävelin poikien kanssa kotiin. Katselin kirpputorivaatteita; uuvahdin.

9.2.2013

Elämä palasina. Sain eilen mies kiinni valehtelemisesta. Niin, taas kerran. Oli puhunut mukamas miespuolisen kaverinsa kanssa puhelimessa. Ei ollut pelkästään… Myös Anniinan. Vein lapset äidiilleni.

Päivä päivältä vain petyin siihen, mitä sain. Mihin voin enää luottaa? En pysty luottamaan, vaikka haluaisin. Kaipaan miestäni lähelleni ja samalla haluan hänen painuvan helvettiin tai ainakin niin kauaksi minusta kuin ikinä! En vaan kerta kaikkiaan tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Vietettiin poikien kanssa hieno ilta. Kokoajan takaraivossa kuitenkin painoi tuska. Olen varmaan liian herkkä tähän maailmaan; liian helposti satutettava. Haluaisin, että joku joskus vain kannattelisi minua ja pitäisi pyyteettä hyvänä.

En halua edes tietää, missä mies on nyt. Pelkään edelleen. Kaikki tuntuu romahtavan tai murenevan. Kaikki sanat satuttavat, kauniitkin. Pelkään!!! Pelkään, että mies ei tule kotiin. Silloin tämä on tässä. En pysty olemaan enää aloillani. Muutan hetimiten pois. Se olisi niin suuri loukkaus, että en kestäisi sitä enää.

Tuli kotiin. Olo ei silti helpota. Kiukuttelee minulle. Menee pitsaa hakemaan… Minne lie soittaa silläkin matkalla. Olen raivon, epätoivon, ahdistuksen, pettymyksen tantereilla. Yritän painia itseni kanssa. En pysty kohtaamaan miestäni. Tarvitsen etäisyyttä ja aikaa. Tarvitsen selvyyden siihen, mitä haluan. Tämä ei missään tapauksessa ole sitä. Tämä tuhoaa minut ja lapset. Miksi minä olen vielä tässä? Mikä estää minua lähtemästä ja jättämästä kaikkea? Miksi, miksi, miksi?

En pysty ymmärtämään itseäni. En löydä yhtään järkevää kokonaisuutta, miksi olen tässä. Hulluhan minä olen. Odotanko oikeasti onnelliseen loppuun? Uskonko, että mieheni muuttuu? Uskonko, että se on todellista? En pysty uskomaan. Haluan kuitenkin uskoa. Miksi haluan uskoa? Siksi, koska olen ansainnut parempaa. Olen ansainnut hyvityksen. Saanko minä niitä? Todennäköisesti en. Miksi siis haluan uskoa? Haluan uskoa oikeudenmukaisuuden olemassaoloon. Onko oikeudenmukaisuutta sitten olemassa? Oikeudenmukaisuudesta siirryn väistämättä Platonin utopiaan oikeudenmukaisesta valtiosta. Se on kuitenkin utopia, joten todellista aitoa oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa.  Vai voiko olla? Pitääkö minun todistaa poikkeus, joka vahvistaa säännön, tai kumota tuo olemassaolon mahdollisuus saadakseni rauhan? Tuntuu pitkältä ja raskaalta tieltä.

Mitä minä sitten teen? En tiedä!! Tukehdun tähän tietämättömyyteeni! En saa vastauksia ellen luota enkä voi luottaa saadakseni vastauksia. Yhtälö näyttää joka puolelta tarkasteltuna yhtä epätodelta. Pitääkö kaikki aloittaa siitä, mitä minä yleensäkin haluan elämältä. Petänkö minä itseäni? Yritänkö saada sinisen näyttämään punaiselta tai päinvastoin?

25.2.2013

Mielenkiinnolla selvittelen asioita… Mikä on paskaa ja mikä ei. En pysty ajattelemaan kuin hetken kerrallaan eteenpäin. Sen verran on luottorajaa ylitetty. Pitäisi laatia luetteloita ja faktoja eteensä.

Rikotut tavarat:

• Iittalan lasi
• Mariskooli x 2 
• tuoksulyhty
• läppäri x 2
• näyttö x 3
• tietokone
• kaiuttimet
• senkin ovilasi ja takaosa
• lampun (á1000€) alaosa
• vihkisormus
• vihkisormus (á1300€)
• laminaattilatia
• lasten valokuvat x3 ja kehys
• puhelin x2"