Viimeiset päivät olen miettinyt kannattaako muurahaispesään lähteä sohimaan kepillä. Toisaalta tunnen, että monen naisen edun mukaista olisi saada yhdelle miehelle tuomio. Toisaalta mietin jaksanko kantaa sitä taakkaa, mitä ilmoitusten tekeminen poikisi, ja olisivatko poikani henkisesti tarpeeksi eheitä kestämään kaiken, mikä ilmoitus toisi tullessaan. En tiedä, mikä suunta on oikea.

Kanssakulkijat ovat puolesta ja vastaan. Jokaisella on oma suuntansa katsella asiaa. Itse haluaisin merkitä isoin kirjaimin Hänen otsaansa varoituksen. Sittenkin meissä naisissa on sellain inhimillinen äidillinen piirre, että moni haluaisi aikaansaada parannuksen tässä merkityssä miehessä. Itse luulin todellakin voivani tehdä niin. Olin valmis tukemaan ja kulkemaan rinnalla, jos hän haluaisi päästä ulos menneisyytensä taakasta. Lopulta oivalsin ammattilaistenkin sanomana, että mieheni voi saada terapiasta ymmärrystä häneen kohdistuneeseen väärinymmärrykseen. Koskaan ei tulisi kuitenkaan huolehdittua hänen oikeasta ongelmastaaan ellei hän sitä itse myöntäisi ja apua siihen hakisi. Näin ei koskaan käynyt.

En tiedä sitäkään olisiko omille lapsilleni terapeuttisempaa antaa kaiken jäädä unholaan vai antaa heidän nähdä kuinka "paha saa palkkansa". Edelleen mieheni vaivaa painajaisissa ja pojat laittavat varmuusketjua ulko-oveen...

Huomaan monen käyneen lukemassa kirjoitelmiani. Olen todella otettu. Oma pääni kuhisee ajatuksia ja tunteita. Toivon, että joku auttaisi minua kirjoittamaan itseään askarruttavista kysymyksistä. Jos kamppailet vastaavassa tilanteessa, haluan auttaa sinua ottamaan askelia eteenpäin. Yksin se on niin helvetin vaikeaa.