Jouduttuani elämässäni tilanteeseen, jossa oli avattava koko elämänsä avulle ja arvostelulle, olen oppinut vaatimaan itseltäni vähemmän. Yksikin hoidettu asia on yritettävä ottaa ilolla vastaan.

Tulee päiviä, jolloin tuntuu kuin maailmani olisi vain iso musta painostava möykky. Onneksi maailma ei voi kuitenkaan kaatua, kuten viisivuotias lapseni sanoo, sillä se on pyöreä. Tunnen kuitenkin valtavia ulkonäköpaineita, koska olen lihonut kaksikymmentä kiloa liki alipainoisesta itsestäni vuoden sisällä. En viihdy kehossani. Ahdistaa, kun xs-kokoiset vaatteet eivät mahdu enää päälleni. Tunnen olevani ruma ja lihava, ja silti kävellessäni kaupungilla kääntyvät miesten päät.

Kotona teen sen minkä voimat suo. Lapset ovat osittain oppineet tekemään omaa palastaan kakusta. Joku tuhjentää tiskikoneen ja minä täytän sen. Laitan roskapussin ovensuuhun ja joku vie sen mennessään. Astiat eivät löydy enää säntillisesti niille kuuluvilta paikoilta, mutta olen onnellinen, että joku on ne kaappiin laittanut. Ruokaa on, mutta en jaksa sitä laittaa. Äänet ahdistavat minua. Tarvitsisin kuulosuojaimet ärsyyntyäkseni vähemmän.

Haluan antai muille hyvää mieltä, vaikka monesti teenkin sen oman jaksamiseni kustannuksella. Haluan ilahduttaa ja kokea olevani hyödyllinen. Keskiverto suoritus ei ole koskaan riittänyt minulle, vaikka nyt sen on ollut pakko riittää. Pahoina päivinä koen kuitenkin olevani täysin epäonnistunut ja tyhjä. Elämän merkitys hämärtyy, josko sitä olen koskaan todella löytänytkään.

Tiedän, että suurin osa ihmisistä asuu vähintäänkin pienen kulissin takana. Sorrun silti ajattelemaan onnellista perheidylliä... Miksi emme voisi kaikki vain olla alastomina itseinämme? Kenenkään ei tarvitsisi piilotella. Ihminen taitaa vain olla liian kilpailuhenkinen voidakseen myöntää heikkoutensa. Heikkouksiensa myöntäminen avaa myös haavapaikat hyökkääjille. Toisaalta pohjalta ponnistaneena osaa käsitellä uusia pettymyksiä paremmin. Siitä herääkin seuraava kysymys: Mitä hyötyä siitä on? Kaikki saavat sen verran kuin jaksavat kantaa? Mihin kaikki kipu ja tuska johtaa?

Jään pohtimaan elämää. Onneksi on talviloma...