Blogielämän alkuun pitäisi kai sanoa jotain sangen viisasta tai esitellä itsensä. En tee kumpaakaan tai tavallaan kummatkin.

"2012-‎06-‎12

Nainen. Pituus n.170cm. Paino 55kg. 32 vuotta. Älykkyysosamäärä yli 135 keskihajonnalla 15 eli älykkäämpi kuin 99% väestöstä.

 

Ajatukset kapinoivat pään sisällä. Ne haluaisivat tulla kuulluiksi, mutta niille ei ole tilaa. Ne hakkaavaat nyrkeillään, mutta kukaan ei kuuntele. Tilaa alkaa olla niukasti. Niiden olisi päästävä ulos tavalla tai toisella. Yhtenä mylläkkänä ne yrittävät vyöryä tietoisuuteen yön hiljaisina tunteina lainkaan välittämättä vuoronumerojärjestelmistä tai jonottamiskäytännöistä. Ne huutavat omaa asiaansa kaikki yhtäaikaa.

 

Miksi tämä on tällaista? Miksi missään ei ole mitään järkeä? Miksi olemme täällä, kun mikään ei tunnu tähtäävän mihinkään päämäärään? Kuinka ihmiset jaksavat päivästä toiseen juosta rahan perässä ja haalia omaisuutta? Miten minusta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mistään mitään? Aika karkeasti liioiteltu tuo "kaikki", mutta siltä se tuntuu, kun ihmiset eivät puhu ääneen isoista kysymyksistä. Vai ovatko ne edes isoja tai oleellisia? Luulenko minä vain, että niillä olisi jotain merkitystä? Olisiko oleellisempaa keskittyä miettimään kesäverhojen väriä ja keskustelemaan hiekkalaatikon reunalla vaippamerkeistä tai haukkumaan miehiä, kun ne eivät ymmärrä meitä naisia? Ei! En halua sitä! En pysty laskeutumaan hiekkalaatikkokeskustelutasolle kuin satunnaisesti. Se vie liikaa voimia. Se on minulle kertakaikkiaan liian raskasta.

Haluan mennä suihkuun. Haluan kuulla veden kohinan ja tuntea lämmön ihollani. Haluan sulkea silmät ja antaa ajatusten soljua järjestyksessä, mutta kerroksissa, tajunnan tasolle. Se ei kuitenkaan onnistu. Minulla on kolme alle kouluikäistä lasta ja mies. Olemme uusperhe - sillisalaatti kaikilla mausteilla. Se nielee kaiken ajan ja huomion.

Seuraa ahdistus. Pitäisi tehdä jotain muuta kuin kirjoittaa. Tämähän on vain laiskottelua ja itsekästä ajankäyttöä. Pitäisi viikata vaatteet kaappiin. Pitäisi yhdistää sähköjohto uuteen lamppuun, jotta mies yllättyisi. Olisi pitänyt käydä ruokakaupassa ja ostaa pojille kello, kalenteri, katsoa pöytää. Olen saanut tehtävän ottaa aikaa itselleni, mutta ahdistus ei meinaa päästää otteestaan. Se syyllistää minua ja ajaa tekemään jotain. Se muistuttaa kaikista tekemättömistä töistä. Kuitenkin tiedän, etten voi jatkaa näin. Minun on muutettava tapaani elää. Nykyinen tappaa minut ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti myöhemmin kidutettuaan minua ensin kymmeniä vuosia."

Otos menneiltä vuosilta. Vuosilta, jotka ovat jättäneet jälkensä moniin.